28. helmikuuta 2015

All kinds of fake

Mulla on lapsesta asti ollut kova hinku hankkia nenäkoru. Muistan ikuisesti, kun ensimmäisen kerran otin asian esille isälleni ala-asteella ja kuinka hän sai aivan jäätävän raivarin. Nenälävistys ei todellakaan tullut kysymykseenkään. Sen jälkeen kävelin Itiksessä sijaitsevaan koruliikkeeseen ja ostin viikkorahoilla magneettisen nenäkorun. Siinä oli säikehtivä sininen kivi, ja se oli mun mielestä maailman kaunein ja coolein asia. Ainoa ongelma oli vain, että se pysyi nenässä todella -siis todella- huonosti. Jokaisella hengenvedolla piti pelätä, että imaisen magneetin toisen puolen rööreihini ja toinen puoli tippuu maahan. Mulla oli aina mukana jääkaappi magneetti, jonka avulla metsästin pudonneita osia välitunnilla hiekan ja soran seasta. Into koruun hyytyi alle viikossa.

Nyt haluaisin taas jonkinlaisen nenäkorun. Ainoa ongelma vain on, että pelkään kuollakseni piikkejä ja kyllästyn kaikkeen hyvin helposti. Siksi ostin Singaporen Little Indiasta feikki nenärenkaita, jotta voisin totutella ajatukseen oikeasta korusta. Tosin nämäkään eivät ole mitään maailman käytännöllisempiä ja näyttävät katoavan aika kiitettävään tahtiin.
Kavereiden keskuudessa koru jakaa mielipiteitä, sillä toisten mielestä se sopii hyvin, kun taas toisten mielestä tämän tyyppinen rengas kuuluu lähinnä sonneille. Ja kun omakin mielipide heittelee. Tollainen koru on todella mageeeeeee ainakin kaikilla muilla, mutta en vaan tiedä onko se sittenkään mun juttu.

what2dowhat2dowhat2do.

-Dora

25. helmikuuta 2015

Matkalla ❤︎

Miksi en matkustele enemmän? Tämä ajatus oli yhtenään mielessä koko matkan ajan. Ei haittaisi meinaan yhtään ottaa opintolaina vol. 121934 ja lähteä pitemmäksi aikaa jonnekkin, jossa en ole ennen käynyt. Ehkä se säästäminenkin olisi ihan hyvä vaihtoehto. Nyt kuitenkin ollaan takaisin Suomessa, joka sekin on ihan ookoo. Olin tosin vähän optimistisempi keväästä, mutta vastassa odottikin kilometrien päähän yläilmoihin kohoava sumupilvi. No, aina ei voi voittaa! Ja kyllähän sen keväänkin on joskus pakko tulla.
Teimme siis parin viikon kestävän reissun Aasian. Tarkemmin Indonesiaan ja Singaporeen. Ensimmäinen kertani tuolla mantereella. Tarkoituksena olisi kirjoittaa jokaisesta paikasta vielä erikseen postaukset, mutta halusin jakaa muutaman iPhone fiiliskuvan matkalta tähän väliin!
Ihanaa on, kun ajantaju häviää kokonaan. Ainakin mun mielestä! Aina en ollut ihan varma, että mikä maa ja- valuutta oli kyseessä ja se oli jokseenkin vapauttavaa. Tuolla päin maailmaa ei myöskään aikataulut ole niin justiinsa ja etenkin lomailumielessä se on loistojuttu! Vähän eri olisi varmaan, jos yrittäisi hoitaa jotain tärkeitä juttuja suomalaisella säntillisyydellä :-D
Ja ihan parasta on matkustaa paikkaan jossa tuntee jo jonkun, tai rohkeasti tutustua ihmisiin paikan päällä. Siitä saa ehdottomasti eniten irti, ihan sama vaikka matkustaisit Tallinnaan. Trust me, been there done that.
Lisää matkasta tosiaan luvassa. Nyt pitää yrittää varovasti kastaa varpaat arjen vierivään virtaan ja lähteä sarjakuvapedagogiikan kurssille. Jetlagista sen verran, että menin nukkumaan klo 20.00 ja heräsin 06.00.

Feelin' fresh.

-Dora

12. helmikuuta 2015

SE ON MORO!

Moikka! Mä lähden nyt matkalle! Tarkoituksenahan oli tehdä vaikka mitä hienoja 'travel essentials' ja 'my top-5 bikinis' postauksia, mutta niin kävi, että elämä meni edelle, eikä taas mennyt niinkuin elokuvissa. Pakkaaminen hoitui sillä, että summamutikassa heitin laukkuun shortseja (jotka takuuvarmasti vielä mahtuvat päälle) ja löysistä löysinpiä rantahepeneitä. 
Palasin just töistä ryydloikkaa kotiin ja nyt ei ehdi muuta, kun vetäistä Apetit kanttarellikeitot nassuun, antaa kissalle sata pusua ja lähteä kohti lentokenttää. 615, here I come!
Menoahan toki voi seurata Instagramissa jos mielii. Muuten palaamisiin sitten, kun oikea aika koittaa.

Pus pus and love!

-Dora

Ps. Tänään on muuten (taas) Arezin syntymäpäivä eikä tarvitse scrollata kuin vähän alemmas löytääkseen viime vuotiseen postaukseen, joka on vielä aika validi. Olisin Arez tehnyt uuden, muttakun elämä. <3

10. helmikuuta 2015

Aurinko keittiössä

Viime muuton yhteydessä myytiin suurin osa huonekkaluistamme, koska ne eivät yksinkertaisesti enää miellyttäneet eivätkä muutenkaan sopineet uuteen alkuun! Haluttiin valita tulevat kalusteet huolellisesti ja ostaa mahdollisimman paljon käytettyjä, mutta hyväkuntoisia tavaroita. Olohuoneesta puuttuu vielä paljon, mutta keittiö alkaa jo näyttää kodilta! Varsinkin nyt, kun pitkä metsästys on päättynyt ja pöydän ympärillä on vihdoin neljä pinnatuolia. 
Pinnatuolit on ilmeisesti nyt jokinsortin villitys ja eipä siinä mitään, ihan ylimageita ne munkin mielestä ovat. Ovat tosin myös hieman hintavia. Ostin omani Facebookin Kallio kierrättää- ryhmän kautta, kun eräs tyttö muisti minun etsineen kyseisiä tuoleja siellä joku aika sitten ja laittoi pari viikkoa myöhemmin suoraan viestiä, kun oli luopumassa omistaan. Mahtavaa eikö?! Ainiin, ja toi rahapuu on myöskin uusi hankinta. Siksi varmaan se vielä noin kukoistaakin (vaikka ostinkin sen, koska sitä on kuulemma lähes mahdoton tappaa).
Tuolit eivät ole päällisin puolin mitenkään super hyvässä kunnossa, mutta tukevat kuitenkin. Pinnat varmasti tulee käsiteltyä jossain vaiheessa, kunhan päätetään minkä värisiksi ne maalataan. Ensin olin skeptinen ton keltaisen värin suhteen, mutta nyt kun ovat paikoillaan niin ai että kun on pirteät!

Auringosta vielä. Oon ihan haltioissani tästä yhtäkkisestä valon määrästä! Ja erityisen ihanaa, kun on aurinkoista sekä ulkona, että sisällä. 


-Dora

9. helmikuuta 2015

Kauhistuttavat kasvoni?

Otan työkseni ja vapaa-ajallani paljon valokuvia. Mielestäni ehdottomasti parhaimmat ilmeet ovat ne kaikista aidoimmat, olivat ne sitten mitä tahansa. Jos ihmisellä on todella eläväiset kasvot, ilmeet saattaa vaihdella jopa monta kertaa sekunnissa. Ja mitä paljaammat kasvot, sen kiinnostavammalta ne näyttää. Tein hiljattain lopputyöni, jossa kuvasin kummatkin vanhempani -hyvin passikuvamaiseen tapaan- naama peruslukemilla, karusti edestäpäin. Mielestäni kuvat olivat todella upeita. Raakoja. Aitoja. Ihania. Juuri sellaisia, joina omat vanhempani nään. Äiti katseli omaansa samalla kauhistellen, että "etkai sä nyt tota aijo laittaa sinne näyttelyyn?? " ja "ainakin photoshoppaat sitten noi silmäpussit pois!!". En ymmärtänyt yhtään mistä moinen hössötys johtui, sillä mä en nähnyt kuvassa mitään muuta kuin elämää nähneet, kauniit kasvot.
En ymmärtänyt en, kunnes kuvasin itsestäni samantyyppisen kuvan. Jösses. Ne silmäpussit. Ne ihohuokoset. Ne nyppimättömät kulmakarvat. Eikä edes mitään filtteriä. Järkytys. "Toltako mä näytän?". Aika alastomalta tuntui katsoa kaikkia omia "virheitään" suoraan silmiin.
Miksi otin mokoman asian edes esille? No, koska näin itsestäni nämä hiljattain otetut kuvat. "Hyi, oonko mä ton näköinen kun nauran?". Luulisi, että ihminen joka on elämässään ottanut muutaman kuvan muutamista ihmisistä olisi ehkä hieman armollisempi itselleen, mutta ei. Kyllä juu sä tuolta näytän kun naurat. Silmät menee automaattisesti kiinni, naama levenee ja pää kaartuu taakse. Vähän erinäköinen, kuin peilissä näkyvä duckface tai femme fatale- posetus. Ja jonkun toisen mielestä varmaan ihan persoonallinen ja kaunis. Ei ihme ettei sitä aina edes tunnista omia - aitoja - ilmeitään, sillä eihän me tunneta niistä kuin murto-osa. Hyvä ystäväni Pilli taisikin joskus mainita jotain mun Instagram-ilmeestä. Tiedän tasan tarkkaan mitä hän sillä tarkoitti, sillä se on se tietty kuvakulma ja hymy jonka tiedän lähes aina toimivan.
Ehkä pointtina on, että kuvia ottaessa pitäisi osata enemmän heittäytyä tilanteeseen eikä stressata sitä, että niistä tulee tosi huonoja. Ensinnäkin huonot kuvat saa nykyteknologialla poistettua nanosekunnissa ja toiseksi, olisi varmaan kuitenkin kivempaa tutustua itseensä oikeiden ilmeiden kautta. Voi vaikka yllättyä positiivisesti. Ja kaikki kanssaeläjät ne ilmeet näkee kuitenkin. 

Mutta nyt katkesi ajatus ja nukuttaa. Kiitos Henriikka kuvista. <3 Ensi kerralla lupaan olla vähemmän hermona.

Hyvää yötä.

-Dora

7. helmikuuta 2015

Viikon varrelta

Heipä hei! Tää viikko alkaakin olla jo paketissa ja ajattelin julkaista tässä vähän kuvia kyseisen viikon varrelta. Taitaa siellä tosin olla jokunen kuva viime sunnuntailtakin. Viikko ei ollut mitenkään kovin tapahtumarikas tai kiireinen, joka on hyvä. I like it that way. Koulua ei ollut kuin parina päivänä, eikä liioin töitäkään ja viikonloppuna vietto alkoi jo torstaina. Välillä tulee vähän huono omatunto siitä, että aikataulu on näinkin väljä, mutta toisaalta tiedän, että me stressataan itseämme tässä maassa ihan tarpeeksi. Ensi viikolla lähdetään kymmeneksi päiväksi lomalle! Osaatteko arvata minne?? :-D
Viime sunnuntaina käytiin Nooran kanssa kirpparilla ja eräässä söpössä, mutta hieman ylihinnoitellussa kahvilassa. Siis pienenpieni raakakakkupala yli 7€??? What whoot. Kirppariltakaan ei löytynyt mitään. Tai no löytyi, mutta koska kyseessä oli Kaivarin Kanuuna, oli joku sotkenut mun löytämästä hameesta sen hintalapun eikä sitä voitu myydä. Noorakin hävitti oman lappunsa ennen kassalle pääsyä. Hieman epäkäytännöllinen tuo lappusysteemi. No, better luck next time.
Boats on naukunut ulos joka harvasen päivä tällä viikolla. Lenkille siis! No pikemminkin se on sellaiseta poikkoilua, kun tuon kanssa lähtee ulos. Se ei todellakaan mee minne sä haluat vaan yleensä juuri vastakkaiseen suuntaan. Boats ei pelkää autoja eikä muita ihmisiä, joten sen voi hyvin viedä vaikka johonkin puistoon jos oma sisäpiha ei kiinnosta. Mua harmittaa, kun ei ole olemassa mitään kissapuistoja johon sen voisi viedä vapaasti juoksentelemaan!
Käsivarapiirrustus kurssilla sitten piirrettiin omakuvaa. Ei hitsi, että oli vaikeeta ja kyllä siinä tuntikaupalla menikin. Lopputulos ei mitenkään yksi yhteen näyttänyt multa, mutta jotain tunnistettavaa siinä kuitekin oli. Olin ihan tyytyväinen. Eiks mulla muuten oo soittolista on point!
Khaled teki yksi ilta maailman ihanimpaa feta-kanasalaattia. Kaikki maistuu vaan niin paljon paremmalta, kun joku on laittanut ruoan valmiiksi, kun tuut kotiin <3
Kattokaa nyt toista. Niin söpö. En kestä. Nim. Hullukissanainenandproud90. Annoin sille kaksi mun vanhaa nallea. Toista se pahoinpitelee ja toisen kanssa snuglailee. 

Toivottavasti kaikilla on ollut mukava viikko ja sitäkin ihanampi viikonloppu. Tänään on illalla luvassa tyttöjen ilta ja huomennakin ois kivoja suunnitelmia, mutta niistä mahdollisesti lisää myöhemmin! 

-Dora 

3. helmikuuta 2015

Oi kerma!

En keksi tähän vuoden aikaan parempaa comboa, kuin kalakeitto ja laskiaispullat. Pullat monikossa, koska niitä syödään aina vähintään kaksi yhdeltä istumalta. Mun on tehnyt laskiaispullia mieli siitä asti, kun ensimmäiset muoviin pakatut pullaset ilmestyivät kauppoihin pari viikkoa sitten. Oon kuitenkin hienosti malttanut mieleni, enkä sortunut näihin kaupan - lähes syntisiin - tekeleisiin. Halusin vuoden ensimmäisen pullani olevan mahdollisimman herkullinen kokemus. Kalakeittoa on myös tehnyt julmetusti mieli viimeaikoina. Oikein kermaista ja suolaista sellaista. Löysin täydellisen ohjeenkin, mutta en vain ole saanut aikaiseksi tehtyä. 
Äiti kutsui meidät tänään syömään. Vihjaisin aikaisemmin jotain keitto -ja pullahimostani, ja arvatkaa vaan mitä siellä pöydässä odottikaan.. Kermaisista kermaisin keitto ja vimpan päälle itse leivotut laskiaispullat. Ei edes vadelmahillo haitannut kulinaristista nautintoa, vaikka olen mantelimassatyttö henkeen ja vereen. Ei voi muuta sanoa kuin I-HA-NAA! Masu ja mieli kiittää ja ensiksi mainuttu varmaan toipuu seuraavat kolme päivää. Kiitos äiti. 
Nämä arjen hetket on niitä täydellisempiä. Kerma kaikessa muodossa on sekin täydellistä ja erityisesti, kun se on pullan välissä.

Ei mulla muuta!

-Dora

2. helmikuuta 2015

Oman jaksamisen rajoilla

Viime vuosi oli mulle suoraan sanottuna ihan helvetin rankka. Jokaista elämän osa-aluetta tuntui vallitsevan ylisuorittaminen ja sen seurauksena pohjaton ahdistus ja paha olo. Tottakai vuoteen mahtui tolkuttomasti hyvääkin, mutta näin jälkeenpäin katsottuna sitä menoa lähinnä kauhistelee. Tuntui se todella pahalta jo silloinkin, mutta kun on syvällä suorituslimbossa, siihen ei tunnu olevan muuta ratkaisua, kuin puskea täysillä kaiken pahan olon läpi. Vaikka koko maailma painaisi harteilla.
Mitä nämä niin ahdistavat asiat sitten 24-vuotiaan ihmisen elämässä voivat edes olla?


Ehkä ensimmäinen murheenkryyni oli, kun ajaiduin puolivahingossa taloyhtiömme hallituksen puheenjohtajaksi kesken putkiremontti suunnittelun. No, mikään ei tietenkään tapahdu vahingossa, vaan jos moiseen tehtävään suostuu, niin sitä kirjaimellisesti saa mitä tilaa. Pienen taloyhtiön ihmissuhde koukerot vetivät vertoja jopa Salkkareiden juonenkäänteille ja keski-ikäisten remppamiesten sun muiden ukkeleiden keskellä oli "tyttösen" auktoriteetti hieman hakusassa. Ei sillä, hoidin hommia hyvin niin kauan kuin jaksoin, mutta loppuajan uupumus näkyi jo työn laadussa. Kyllä, työtä se oli. Sain ja lähettelin kymmeniä sähköposteja päivässä ja aina sydän syrjällääni odotin milloin jostain suunnasta tulee haukut. Osallistuin moniin kokouksiin esimerkiksi keskellä päivää, jonka ansiosta koulunkäynti kärsi ja otin selvää vaikka mistä remppamaailman koukeroista. Jos lähdi parin päivän lomalle Tallinnaan, podin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut talolla vartioimassa asioita.

Tein valokuvauskeikkoja, sillä tietenkin rahaa oli jostain saatava kun laskutkin kasaantuivat. Välillä purskahdin itkuun kesken päivän, mutta sain itseni skarpattua itseni seuraavaa suoritusta varten.

Syksyllä aloitin yliopisto-opinnot, vaikka ammattikoulu oli vielä vähän kesken. Ajattelin, että kyllä sitä neljä kuukautta jaksaa käydä kahdessa paikassa samaan aikaan ja valmistella lopputyötä. Tämän seuraksena musta tuntui, etten ollut missään edes 80% läsnä, vaan kaikki kouluun liittyvä, josta ennen nautin suuresti, piti vain saada tehtyä jotenkuten alta pois.

Sama päti ystäviin, parisuhteesta puhumattakaan. Energiaa ei jäänyt tärkeimpien ihmissuhteiden ylläpitoon ja, koska suu oli niin turta koko päivän puhelimessa puhumisesta ja asioiden hoitamisesta en jaksanut edes kunnolla kertoa kuulumisiani. Eihän mulle kuulunut muuta kuin "sitä samaa taloyhtiöpaskaa ja stressiä." En tainnut liioin edes jaksaa kuunnella muiden kuulumisia, saatika olla tukena. Onneksi mun ystävät ymmärsivät mitä oli meneillään ja pyysivätkin moneen otteeseen hiljentämään tahtia.

Kotona kaikki purkaantui. Olin pahantuulinen ja äksy. En kestänyt, ettei mies ollut käynyt kaupassa tai tiskannut tiskejä. Pitikö mun kaiken kukkuraksi vielä tehdä nekin? Kotona olemisestakin tuli suorittamista, kun yritin jotenkin olla olematta hermoraunio, sillä tottakai tiesin ettei mulla ollut oikeutta purkaa pahaa oloani toiseen. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että olin huono vaimo ja koska olin aina poissa, vihainen tai en paikalla ollessakaan läsnä, alkoi Khaledkin voida huonosti joka pahensi tilannetta ennestään. Tottakai asioissa on aina monia puolia enkä mä yksin ollut mitenkään vastuussa toisen voinnista, mutta kaksi huonovointista ihmistä yhdessä pienessä kaksiossa johti siihen, että vietin mieluummin aikaa ulkona, kuin kotona. Muutin hetkeksi aikaa äidin luokse. Niin oli parasta.

En todellakaan ehtinyt tehdä asioita joista nautin, kuten esimerkiksi matkustamista, bloggailusta tai illanistujaisten järkkäämistä. Jos vahingossa teinkin, niin tuli sellainen olo, että nyt pitäisi olla tekemässä jotain tärkeämpää ja omat tarpeet menivät aina muiden sotkujen edelle. En edes uskaltanut ostaa kuntosalikorttia, sillä ajattelin, että jos en ehdikkään käydä niin siinähän on loistavasti taas yksi stressin aihe lisää. Loppuun palaminen oli lähellä. Siltä ainakin tuntui.

Joulukuussa kuitenkin tuli mitta täyteen. Taloyhtiöhorrorille oli tehtävä stop, vaikka jotenkin ylivastuullisena ajattelin, että kaikki sortuu jos en ole hoitamassa. Että se sitten mun vika jos kaikki menee päin helvettiä, koska lähdin. Pelokkaana, mutta päätöksestä varmana irtisanouduin puheenjohtaja tehtävistä ja suuri painolasti vierähti sydämmeltä. Valehtelematta tuntui, että elämä alkoi silloin uudestaan. Oli tyhmää edes ajatella, että kaikki olisi kiinni minusta sillä eihän kukaan ole todellakaan korvaamaton.

Mulla oli ensimmäisen kerran koko vuonna sellaisia päiviä, että oli tylsää. Ei ollut koulua, eikä opinnäytteen tekemistä. Kävelin pitkin äitini kämppää ja paukuttelin seiniä. Tuntui syylliseltä olla tekemättä mitään, vaikka koko vuoden olisin antanut mitä vain tälläisestä päivästä.  Koulustakin valmistuin onnenkyyneleet kasvoilla, tajuamatta miten olin saanut sen rusikoinut läpi. Päätettiin Khaledin kanssa etsiä uusi koti, sillä edes ajatus palaamisesta vanhaan ahdisti. Löydettiinkin täydellinen koti, ja rentouttavien joululomien jälkeen päästiin muuttamaan.

Vihdoin elämä tuntuu asettuvan pikkuhiljaa sellaiseksi, kuin sen pitääkin. Huomaan vielä stressaantuvani herkästi pienistäkin asioista, mutta yritän sen antaa ottamatta liikaa valtaa. Toisaalta koko viime vuosi oli älytön kasvun paikka ja opin itsestäni ihmisenä paljon niin positiivisessa, kuin negatiivisessakin mielessä.

Vaikeuksien edessä ei kannata heti luovuttaa, muttei todellakaan kannata puskea omaa mielenterveyttä äärirajoille.

Tosi harva asia on oikeasti sen arvoista.

-Dora

Ps. En oikein tiennyt millä tällaisen postauksen voi kuvittaa, niin tossa tollainen "katse valoisanpaan tulevaisuuteen" henkinen otos viime vuoden alusta :D

1. helmikuuta 2015

Tämän hetken parhaimmat kauneusjutut

Tänä talvena en ole pahemmin jaksanut panostaa ulkonäköön tai pukeutumiseen. Se on sinäänsä vähän harmi, sillä kyllä tuolla harmauden keskellä kivasti piristäisi punainen huulipuna tai kauniit korvakorut. Tuntuu, että olen monta kuukautta kulkenut vain parissa eri villapaidassa ja löysissä farkuissa. Pikkujoulujen jälkeisestä turvotustilasta on tuntunut tulleen normitila ja naama on kuiva kuin korppu. Oon vähän sellainen, että jos en jaksa pitää huolta ulkonäöstä, se tuntuu myös sisäisessä hyvinvoinnissa. Nää kaksihan kulkee tietenkin käsikädessä. Enkä nyt tarkoita, että joka päivä pitäisi vetäistä gaalameikit naamaan, mutta edes perus freesaus olisi suotavaa. Mutta nyt niihin tuotteisiin!

Ensimmäisenä pitää ehdottomasti mainita Nuxe Reve De Miel -huulirasvaEn ole ikinä käyttänyt huulirasvaa loppuun, ennenkuin hankin ensimmäisen purnukkani viime kesänä. Vaikka hinta on huulirasvasta hieman suolainen, se on ehdottomasti joka pennin väärti. Ihana tuoksu, kosteuttaa huulet pehmeäksi eikä jätä huuliin liukasta, kiiltävää pintaa. Ostin omani Sokokselta!
Himalaya Herbals Nourishing Skin Cream. Hinta-laatu suhde on erinomainen ja pitää pakkasen ja loskan hakkaamat kasvot kosteutettuina. Näitäkin muistaakseni saa Sokokselta.
Marc Jacobsin Daisy- hajuvesi on mun ainainen luottotuote. Meen aina ihan stresseihin, kun pullo lähestyy loppua, sillä se on sairaan kallista. Onneksi löysin sitä Lontoosta alennuksesta 35£!
Noi sydämmenmuotoiset Kalevala korvakorut sain äidiltä lahjaksi joskus ala-asteella. En todellakaan pitänyt niistä silloin ja ne on lojuneet kaapin pohjalla vuosia. Nyt muuton yhteydessä löysin ne taas ja oon käyttänyt niitä tauotta joka päivä!
Soap & Gloryn Sexy Mother Pucker mattapintainen huulipuna sävy Pom Pom on todella kaunis ja helppokäyttöinen. Ei liian kirkas, eikä tumma ja mattapinta on aina iso plus.
Etsiskelin pitkään uutta ripsaria, kunnes palasin juurilleni ja ostin Maybellinen Great Lash Mascaran. Tuote ei lupaa mitään kymmemnen sentin pituisia räpsyjä, vaan ajaa asiansa luotettavana ripsarina joka ei karise silmille päivän mittaan.
Maybellinen Color Tattoo 24h sävy Creamy Beige. Rakastan näitä luomivärejä muutenkin, mutta tätä erityisen paljon, sillä sävy on tosi luonnollinen ja mattapintainen.
Bobbi Brownin Pot Rouge for Lip and Cheeks on toiminut kesästä asti! Mulla on sävy Pale Pink.
Ciatén kynsilakka on about ainoa joka pysyy mun kynsissä enemmän kuin päivän. En tiedä mikä siinä on, mutta vaikka laittaisin aluslakan ja päällyslakan, niin pari tuntia ja kynnet näyttää ihan kauheilta! Muutenkin harmaan sinertävä kynsilakka on kauniin väristä ja sopii hyvin talvisävyksi.
Mujin pieni ja simppeli hammastarja on ihan loistava! Yleensä ostan aina jotain megaharjoja kielirapsuttimilla sun muilla höystettynä, mutta tää voittaa ne ihan kuus nolla. Koska harja on niin pieni, sillä pääsee hyvin hankaliinkin paikkoihin ja kaiken lisäksi se on vielä super tyylikkän näköinen. Trust me, it matters!

Siinä ne nyt olivat, tämän hetken kivoimmat freesaustuotteet. Vaikka väsyttää koko ajan ja mustia silmänaluksia on vaikea välttää, niin näitä sutiessa naamaan tulee väistämättä edes vähän parempi mieli. :)

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Dora